Tällä sivulla esiteltävät puulajit: Tervaleppä Harmaaleppä Haapa Pihlaja Visakoivu

Erikoispuiksi luokittuvat lehtipuut eivät ole perinteiseen talouskäyttöön kuuluvia lehtipuita (eli raudus- tai hieskoivuja), mutta eivät myöskään ns. jalopuiksi kutsuttavia lehtipuita. Nämä lehtipuut ovat jalopuihin verrattuna melko yleisiä koko maassa, varsinkin Keski- ja Etelä-Suomessa. Tosin poikkeuksen tekee visakoivu, joka on luontaisesti syntyneenä melko harvinainen. Alla esiteltäviä lehtipuita ei kasvateta kovinkaan usein talouskäyttöön, edelleen visakoivua lukuunottamatta, mutta niitä kannattaa säilyttää mahdollisuuksien mukaan muun puuston seassa, monimuotoisuutta ajatellen.

Lepät

Lepät ovat läheisiä lajeja ja ne myös risteytyvät keskenään. Siksi on syytä aluksi käsitellä niiden tunnistamista helpottavia eroja sekä puuaineen yhtäläisyyksiä.

Terva- ja harmaalepän erot

Tervalepän lehdet ovat pyöreähköjä ja kärkeään kohti leventyviä. Lehden kärjessä on yleensä kolo. Lehden kiiltävät päältä ja tuntuvat sormissa tahmaisilta, tervamaisilta. Harmaalepän lehdet ovat soikeita, sahalaitaisia ja suippoja. Lehdissä on selvät lehtisuonet. Lehti on ohut ja käteen kuivan tuntuinen ja siinä on hieman harmahtavaa nukkaa. Tervalepän silmut ja nuoret kasvaimet ovat hartsin peittämiä ja tahmaisia, harmaalepän karvaisia. Tervalepän kuori on tummempi ja halkeilevampi. Talvella lajit voi erottaa siitä, että harmaalepän pienet kävyt kiinnittyvät suoraan oksiin, mutta tervalepän kävyillä on selvä kanta eli perä. Harmaalepän lehdet pysyvät oksissa pitkälle syksyyn. Alempana on nähtävissä kuvat sekä terva- että harmaalepän lehdistä.

Mihin leppiä käytetään?

Leppien puuaine on punertavaa, kevyttä ja melko pehmeää. Tervaleppä on jonkin verran harmaaleppää raskaampaa. Leppää on ajoittain myyty kuitupuuksi muun lehtipuun seassa, samoin lastulevyn raaka-aineeksi. Viime aikoina sahateollisuus ei ole ostanut juurikaan leppää. Sen sijaan huonekalu- ja puusepänteollisuus on viime vuosina kiinnostunut molemmista leppälajeistamme, kuten muistakin erikoispuista. Tervaleppää käytetään jonkin verran mm. seinäpaneeleissa. Savukalalle leppä antaa hyvän aromin, ja sanotaan, että ainoa oikea tapa halstaroida eli savustaa kalaa on leppähiilloksen päällä. Savusaunan lämmityksessä kuiva leppähalko on ylivoimaisesti parasta poltettavaa.

Tervaleppä (Alnus glutinosa)

Tervalepän luontainen levinneisyysalue rajoittuu Oulujoen tienoille ja jatkuu meren rannalla harvoina esiintymisinä Kemiin saakka. Tervaleppä viihtyy parhaiten runsasravinteisilla ja kosteilla paikoilla, joilla muut lajit kärsivät ajoittaisesta tulvasta. Tervaleppä sietää jossain määrin varjoa, muttei kuivuutta. Tervaleppä kasvaa nuorena hyvin nopeasti ja se on pitkäikäisempi kuin harmaaleppä. Harvoin tervaleppäkään kasvaa silti yli 100-vuotiaaksi. Parhaimmillaan tervaleppä saavuttaa yli 30 metrin pituuden ja rinnantasalla 30-50 sentin paksuuden.

Talouspuuna tervaleppä on heikko kilpailija, mutta sille on kuitenkin viime vuosina löydetty käyttöä peltojen metsityksessä. Tiheässä kasvaessaan tervalepästä tulee suorarunkoinen ja kaunisoksainen puu. Tervaleppä uudistuu myös siemenistä, mutta helpointa se on uudistaa tyvivesoista, jotka kehittyvät yhtä hyviksi puiksi kuin siementaimet. Yhdestä emokannasta voi syntyä useampia terveitä ja elinvoimaisia puusukupolvia. Merkittäviä tuhoja tervalepällä ei esiinny, mutta sienet vaivaavat vanhoja puita. Tervaleppä muodostaa harvoin yhtenäisiä metsiköitä, mutta jos metsikkö syntyy, sen itseharvenemiskyky on hyvä, erityisesti nuorena.

Tervaleppä on luontainen järvimaiseman kaunistaja syvänvihreän värinsä ja peittävyytensä ansiosta. Taajamissa tervaleppää on käytetty viherrakentamisessa näköesteenä ja melunvaimentajana. Tervaleppä sopii myös pehmeiden rantatörmien lujittamiseen. Tervaleppäkorvet, joissa tervaleppien lisäksi kasvaa suuria saniaisia ja luhtakasveja, kuten vehkaa, ovat luonnonsuojelulain nojalla suojeltuja luontotyyppejä.

tervaleppää4

Tervalepän lehdet ovat tylpät ja kiiltäväpintaiset…

 

 

 

 

 

 

 

 

Harmaaleppä (Alnus incana)

Harmaaleppä on pioneeripuulaji, joka kasvaa parhaiten valoisassa ympäristössä. Harmaaleppää syntyy avoimille aloille usein liikaakin, eikä sitä varsinaisesti viljellä. Harmaaleppää kasvatetaan usein kuusen verhopuustona. Harmaaleppä ei kehity suorarunkoiseksi puuksi tuoretta kangasta karummilla kasvupaikoilla. Se sietää jonkin verran varjostusta, mutta huonosti kuivuutta.

Harmaaleppä on lyhytikäinen puu. Se kasvaa nuorena hyvin nopeasti, mutta paras kasvu taittuu jo 30-vuotiaana. Vanhimmillaan harmaaleppä voi saavuttaa 50-60 vuoden iän. Sienitaudit ovat harmaalepällä yleisiä. Kuihtuva, vanha harmaaleppä lahoaa nopeasti.

harmaalepän-lehtiä

…kun taas harmaalepällä lehdet ovat teräväkärkisemmät ja mattapintaiset.

 

 

 

 

 

 

 

 

Haapa (Populus tremula)

Haapoja esiintyy koko maassa. Ne vaativat runsaasti valoa ja hyvän, ravinteikkaan kasvupaikan varttuakseen kunnolliseksi puuksi. Parhaimmillaan haapa kasvattaa suoran, korkealle oksattoman rungon. Yksittäiset puhtaat haavikot ovat harvinaisia. Yleensä haapa esiintyy sekapuuna kuusen kanssa. Karuilla kasvupaikoilla haapa jää pensasmaiseksi. Haapa kasvaa nopeasti ja saavuttaa tavallisesti yli 30 metrin pituuden. Haapa elää yli satavuotiaaksi, mutta saa helposti lahovian. Vanhoja, terveitä haapoja näkee melko harvoin.

Koska haapa on heikko kilpailija muiden rehevien kasvupaikkojen puiden ja pensaiden kanssa, haapoja ajautuu usein karuille maille mäntyjen sekaan. Haapa on männynversoruosteen väli-isäntä, minkä vuoksi se pitäisi poistaa talouskäyttöön kasvatettavista mäntytaimikoista. Muiden puulajien taimikoihin haapaa sen sijaan kannattaa jättää monimuotoisuuspuuksi. Haapa rikastuttaa metsäluontoa, sillä moni eliölaji, esimerkiksi liito-orava, viihtyy haavan seurassa.

Haavan juuristo leviää laajalle ja kaadetun haavan tilalle nousee liuta juurivesoja. Vesomista voi vähentää kaulaamalla haavat muutamaa vuotta ennen uudistushakkuuta. Suuri, pystyyn lahoava haapa on varsinainen eliöpuu. Haavan siemen itää helposti, mutta sirkkataimet tuhoutuvat herkästi, minkä vuoksi siemensyntyiset haavat ovat harvinaisia. Haapa ei ole hallanarka. Hirvet, jänikset ja myyrät syövät mielellään haavan oksia ja juuria.

Ominaisuudet ja käyttö

Haavan puuaine on vaaleaa, joustavaa, huokoista ja helposti työstettävää. Puussa on melko voimakas, hieman tympeä tuoksu. Haapa on perinteinen saunojen laudepuu, koska puuaine ei johda lämpöä. Kevyehkö puuaine ei vääntyile kosteudessa yhtä pahasti kuin muut puulajit. Haapa on myös melko lahonkestävää ja perinteisesti haavasta on tehty hirsitaloja, koska haapahirsi patinoituu kauniin harmaaksi. Haapaa käytetään myös on kirkkojen kattopaanuissa.

Aikoinaan haapa tunnettiin erityisesti Suomessa tulitikkupuuna, mutta nykyään tulitikkujen valmistus on siirtynyt ulkomaille ja valmistusmateriaalina käytetään usein mm. poppelia. Haapa sopii erinomaisesti paperin raaka-aineeksi mm. puuaineen vaalean värin vuoksi, mikä vähentää paperin valkaisutarvetta. Suomessa ainakin Kikniemen paperitehdas valmistaa hienopaperia, jonka keskeisenä materiaalina käytetään haapaa. Hybridihaapa on euraasialaisen ja amerikkalaisen haavan risteytys ja se kasvaa huomattavasti nopeammin kuin tavallinen haapa. Se on kuitenkin kasvuolojensa suhteen hyvin vaativa ja tuhot iskevät siihen herkästi.

haapa_lehdet

Tuulisella säällä haavan lehdet havisevat hyvin tunnistettavalla äänellä.

 

 

 

 

 

 

Pihjala (Sorbus aucuparia)

Pihlaja on ensimmäinen puulaji Itämeren ulkoluodoilla ja viimeinen Lapin tuntureilla. Puu on jokseenkin yleinen koko maassa. Pihlaja kasvaa lähinnä aukeiden alojen pensaikkona ja metsikköjen alikasvoksena. Se menestyy parhaiten valoisilla, hyvillä mailla. Ohuita, kituvia pihlajia tapaa karuiltakin maapohjilta. Pihlaja kestää varjostusta, mutta jää silloin kukattomaksi pensaaksi.

Vaikka pihlajan taimet kasvavat aluksi nopeasti, puu jää pienikokoiseksi. Pihlaja haaroittuu helposti ja kasvaa yleensä monen ohuen rungon muodostamana pensaana. Suuria, yksirunkoisia pihlajia tapaa harvinaisina parhailla kasvupaikoilla.

Ominaisuudet ja käyttö

Puusepän puuna pihlajan arvo on nousussa ja pihlajaa käytetään mm. puisten keittiövälineiden valmistamiseen. Luontaisesti syntyneiden, hyvälaatuisten pihlajien kasvattaminen muiden puiden joukossa on harkitsemisen arvoista, vaikka suurien pihjala-alueiden vaaliminen ei olekaan kannattavaa. Pihlajan puuaine on melko kovaa, sitkeää ja tummaa sekä tiivispintaista ja jokseenkin hajutonta. Makkaratikuista tarttuva paha haju ja maku on peräisin pihlajan kuoresta. Pihlajaa on aikaisemmin käytetty lähinnä paikallisesti erikoistarkoituksiin, kuten esimerkiksi haravan piikkeihin ja viikatteiden siteisiin.

SONY DSC

Pihlaja on helppo tunnistaa paitsi lehdistään, myös syksyisistä marjoistaan.

 

 

 

 

 

 

Visakoivu (Betula pendula var. carelica)

Visakoivu on rauduskoivun erikoismuoto. Erilaisia rungon pinnanmuotojen mukaan nimettyjä visakoivutyyppejä ovat pakura-, kaula-, juomu-, rengas-, sekä oksavisa. Visakoivua esiintyy luontaisesti Etelä-Suomessa. Viljeltynä visakoivu viihtyy yleensä siellä missä tavallinen rauduskoivukin. Nuori visataimi näyttää aluksi samalta kuin rauduskoivu ja vasta myöhemmin se alkaa muodostaa visaa. Kasvu hidastuu, puu haaroittuu ja kasvaa usein mutkaiseksi. Luonnossa vain osa visakoivun jälkeläisistä on visakoivuja. Taimitarhalta lähtevässä visakoivuerässäkin vain 50-60 % on visataimia, mutta taimitarhalla kloonaamalla tuotetut taimet ovat kaikki visakoivuja.

Kasvatus ja käyttö

Visakoivua kannattaa kasvattaa samoilla tai hieman karummilla kasvupaikoilla kuin rauduskoivua. Viljavammilla mailla visautuminen saattaa olla epätasaista. Visakoivun alkukehitys saattaa olla tavallista koivua hitaampaa. Taimen ympäriltä on hävitettävä varjostava heinäkasvillisuus. Myöhemmin on huolehdittava, ettei vesoista tai muiden puulajien taimista ole haittaa, koska visakoivu on erittäin heikko kilpailija. Viljely onnistuu parhaiten suurikokoisilla taimilla: kahdesta neljään vuotta kasvatetut ja koulitut taimet ovat kyllin voimakkaita. Siementaimista viljeltävä visataimikko on perustettava tiheämmäksi kuin tavallinen rauduskoivikko, koska visautumattomat taimet on perattava varhaisessa vaiheessa. Kloonitaimia tarvitsee istuttaa vain puolet siementaimien määrästä.

Yleensä visakoivikoiden harvennus tehdään kymmenen vuoden kuluttua istuttamisesta, 4-5 metrin valtapituudessa. Mikäli selvästi visautumattomia yksilöitä ei poisteta, varsinaiset visakoivut menehtyvät varjostukseen. Riittävä tiheys, esimerkiksi sekapuustoa kasvattaen, on tärkeää visakoivikossakin, koska näin oksien liiallinen paksuuskasvu estyy ja visautuminen on tasaisempaa. Visakoivua karsitaan toistuvasti. Vain kuolleet oksat poistetaan, koska visakoivu saa helposti lahovian. Karsinta tehdään kesällä, jotta vältytään pakkashalkeamilta. Kasvatuksessa pyritään tuottamaan suoria, oksattomia 70 cm mittaisia sorvipöllejä. Huonompikin laatu ja oksavisa menevät kaupaksi, mutta hinta on alempi. Myöhemmillä harvennuksilla kasvamaan jätetään puut, joihin muodostuu selvä runko. Visakoivun kiertoaika on noin 50-60 vuotta.

Visakoivua käytetään pääasiassa huonekalu- ja puusepänteollisuuden raaka-aineena. Erityisesti visaa näkee arvokkaiden koriste-esineiden, kuten puukkojen varsien, materiaalina. Visakoivun myynnissä ja ostossa on erityistä se, että sitä kaupataan tavallisesti kilohinnalla eikä kuutiometrien mukaan. Tuoreen visakoivun kilohinta vaihtelee suuresti laadun ja erän koon mukaan, mutta usein se on noin 0,5-5 euron välillä.

Visakoivikkoa-Punkaharjulla_RS

Visakoivun kasvutapa on yleensä mutkainen ja voimakkaasti haaroittuva.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Edellinen sivu: Erikoispuut, havupuut
Seuraava sivu: Jalot lehtipuut