Metso

Metso on keski-ikäisten ja vanhojen metsien laji. Pienet avoimet alat ja varsinkin rämeet ovat eduksi elinympäristössä. Metson ympärivuotinen asuinalue on useiden neliökilometrien laajuinen. Kukot ja koppelot ovat tavallisesti eri parvissa. Ukkometso hakoo talvisin avoimissa ympäristöissä, kuten siemenpuumetsikköjen, aukean reunassa olevien tukimänniköiden tai rämeiden valtapuissa. Koppelon talvinen hakomismetsä on nuorempi ja suojaisempi, esimerkiksi tiheä kasvatusmännikkö. Maantieteellisesti metsoa esiintyy jokseenkin koko maassa, mutta Etelä-Suomessa lajin kanta on vaaraantunut elinympäristöjen puutteen vuoksi.

Metso syö talvella lähes yksinomaan männynneulasia. Katajan neulasia ja marjoja se alkaa syödä vasta keväällä. Hakometsot ruokailevat yleensä talvesta toiseen samoissa männyissä. Nämä männyt tunnistaa harsuuntuneesta latvuksesta ja puun juuren jätöksistä. Hakkuukohteilta löytyvät hakomispuut suositellaan nykyään jätettäväksi metsoille seuraaviksikin vuosiksi.

Metsien pirstoutumisesta ei ole aina haittaa metsolle, koska se viettää talven suhteellisen pienellä alalla. Poikueympäristöiksi sopivia valoisia ja varttuneita sekametsiä tulisi olla siellä täällä metsojen asuinalueella.

Järeiden haapojen vähentyminen on köyhdyttänyt metsojen syysravintoa, sillä metsot syövät haavanlehtiä. Metsot syövät myös lehtikuusten neulasia. Haapa- ja lehtikuusiryhmiä voidaan kasvattaa muun arvopuuston ohella. Niitä voi suosia etenkin vähäarvoisilla paikoilla, kuten soiden reunoilla ja suosaarekkeissa.

Metso. Kuva: Lasse Maunula

Metso. Kuva: Lasse Maunula

Teeri

Teeri on nuorten ja keski-ikäisten metsien laji. Se viihtyy mänty-koivuvaltaisessa metsässä. Talviaikaan pääravintona ovat koivun urvut ja silmut. Parvet ruokailevat koivuissa, joista on hyvä näkyvyys ympäristöön. Tällaiset puuryhmät ovatkin teerelle välttämättömiä talviaikana. Teeren levinneisyys ulottuu pohjoisessa Metsä- ja Tunturi-Lapin rajoille, mutta tihein teerikanta on Pohjanmaalla ja Oulujärven ympäristössä.

Teeren elinympäristön hoito on pääasiassa talvisen ravinnon turvaamista. Teeren elinympäristöjä parannetaan suosimalla koivua aukeiden, vesistöjen ja teiden reunoilla. Toisaalta valoisat sekametsät ovat hyviä poikueympäristöjä. Teerille tärkeitä kuvioita ovat myös avohakkuun sisään jätetyt luonnonvaraiset puronvarsien hieskoivikot ja joutomaiden kalliokumpareiden reunojen koivikot. Kaikki katajat on syytä säästää teerien hoitoalueilla, koska puiden marjat ovat teerien talviravintoa. Metsien pirstoutuminen saattaa vain parantaa teerien elinmahdollisuuksia, koska se on metsien reunamilla viihtyvä lintu. Aukkoisuus, koivikot ja vesakkoiset hakkuuaukiot soiden laitamilla parantavat teeren viihtyisyyttä.

Teeri. Kuva: Ere Grenfors/Suomen metsästäjäliitto

Teeri. Kuva: Ere Grenfors/Suomen metsästäjäliitto

Pyy

Pyy on nuorten ja keski-ikäisten metsien laji. Sen mieluisinta elinympäristöä ovat rehevät, kuusivaltaiset rantametsät ja puronvarret sekä soiden reunat, joissa kasvaa sekapuuna koivua ja leppää. Tästä syystä Pyyn esiintyminen Suomessa rajoittuukin pohjoissuunnassa samoille paikkeille kuin kuusen levinneisyysraja. Pyyn tärkeintä talviravintoa on leppä. Pyy syö myös koivua ja pihlajanmarjoja.

Metsätaloudessa pyyn elinympäristövaatimukset voidaan ottaa huomioon ilman taloudellisia menetyksiä. Jättämällä leppiä rauhaan taimikonhoidossa ja kasvatushakkuissa, sekä suosimalla niitä myöhemminkin aukkopaikoissa, luodaan pienellä vaivalla pyylle sopivia ympäristöjä. Tiheitä lepiköitä pitäisi myös harventaa, jotta niissä olisi runsaasti silmuja tuottavaa elävää latvusta. Kuusivaltaisissa metsissä, joissa lepät ovat kehittyneet kuusitaimikon verhopuustona, lepät tulisi poistaa vasta kasvatushakkuuvaiheessa. Aukkopaikoissa niitä voidaan kasvattaa tämänkin jälkeen.

Pyy kärsii reviirinsä voimakkaista muutoksista. Tämän vuoksi rehevät notkot ja vesistöjen reunat tulisi jättää luonnontilaan. Kuusikoiden avohakkuu ja uudistusalan raivaus huonontavat alueen soveltuvuutta pyylle. Hakkuuta lähestyvän kuusikon ja siihen rajoittuvan kuusitaimikon rajakohtaan tulisi jättää tarkoituksellisesti leppiä. Päätehakkuun jälkeenkin pyy pystyy elämään kehittyvän kuusikon seassa kasvavan lepikon turvin. Pyy ei kuitenkaan mielellään vaihda elinympäristöään ja liikkuu muutenkin melko suppealla reviirillä.

Riekko

Riekkoa esiintyy nykyään pääosin Pohjois-Suomessa. Eteläisemmässä Suomessa aikoinaan tehdyt ojitukset ja Keski- ja Etelä-Suomen metsien pirstaleisyys on romauttanut riekkokantaa huomattavasti. Riekko on avointen ja harvapuustoisten pensaikkojen laji. Avosuot, niiden reunat, tulva-alueet ja pensaikkoiset taimikot ovat riekkojen tyypillisiä ympäristöjä. Talvisin riekko syö pajujen silmuja lumen pinnalla, kun muut kanalintumme ruokailevat pääasiassa puissa. Joskus riekotkin nousevat koivuihin syömään urpuja.

Riekoille pienialaiset ja usein toistuvat talviaikaiset koivikkohakkuut ovat eduksi. Riekot käyttävät talvella etenkin pajujen ja koivujen silmuja. Ne pysyvät pienillä, selvärajaisilla elinpiireillään läpi talven ja etsiytyvät talveksi järvien ja peltojen reunapensaikkoihin lumen peitettyä varpuravinnon.

Riekko suosii avoimia ympäristöjä, joten hakkuista ei ole todettu olevan suoranaista haittaa riekon menestymiselle. Hakkuun jälkeen kasvavasta vesakosta on jopa hyötyä suojaisuutensa ja ravinnon tarjonnan vuoksi.

Osittain kiepissä oleva riekko. Kuva: Suomen metsästäjäliitto

Osittain kiepissä oleva riekko. Kuva: Pekka Kustula/Suomen metsästäjäliitto

Metsähanhi

Metsähanhea esiintyy aapasuoalueilla, joita löytyy pääosin pohjoisesta Keski-Suomesta ja Pohjanmaalta. Tärkeimmät elinympäristöt ovat yleensä metsätaloustoiminnan ulkopuolella. Useat hanhisuot ovat kuitenkin hyviä turvealueita, mikä saattaa uhata lajin elinympäristöjä.

Sulkasatoaikana kesällä hanhet ovat muutaman viikon ajan lentokyvyttömiä, jolloin ne pysyttelevät avosoilla tai lampien lähiympäristössä, ja liikkuvat pääasiassa uiden. Hanhien pesimäympäristössä vältetään metsänkäsittelyä keväällä ja kesällä. Myös retkeily- ja polkureittien suunnittelussa on syytä välttää hanhisoita.

Jänis

Jänis ja hirvi ovat hyötyneet nykyaikaisesta metsänkäsittelystä, sillä ne ovat avointen alojen ja nuorten metsien lajeja. Vesakkoiset, lehtipuuvaltaiset suo- ja tulvaympäristöt ovat jänikselle mieluisia. Turvemailla on usein yksittäisiä pakkasen vioittamia kuusia, joiden aluset ovat jänisten suosimia makuupaikkoja. Niiden poistaminen on metsänhoidollisesti turhaa. Kangasmaiden taimikoiden hoidossa voidaan jänisten suojapaikkoja säilyttää jättämällä sopivia kuusia pystyyn tai katkaisemalla osa poistettaviksi tarkoitetuista kuusista alimman oksakerran yläpuolelta.

Jäniksille talvisten metsänhoitotöiden hakkuu- ja raivaustähteet saattavat luoda yllättävän ravintovaraston karuhkoissa kangasmetsissä. Talven ruokavalioon kuuluvat mm. pajujen, haapojen ja pihlajien silmut ja pikkuoksat sekä kuori. Koivunkuorta jänis syö vain suuressa nälässä. Mikäli uudistushakkuita tehdään useassa pienessä kuviossa talven mittaan, turvataan koko seudun jäniskannan toimeentulo talvella.

Metsäjänis. Kuva: Suomen metsästäjäliitto

Metsäjänis. Kuva: Pekka Kustula/Suomen metsästäjäliitto

Hirvi

Hirven elinympäristöjä ei tarvitse erityisesti suojella kannan kasvattamiseksi, vaan hirvet päin vastoin aiheuttavat merkittäviä metsätuhoja syömällä männyn ja koivun taimia. Vahinkojen pienentämiseksi on hirvikannalle sovitut tiheystavoitteet, joihin pyritään metsästyksen avulla. Muutkin metsänhoito-ohjeet ovat lähinnä hirvituhojen ehkäisemiseksi.

Hirvivahingot esiintyvät yleensä toistuvasti samoilla seuduilla, ns. talvilaidunalueilla. Tuhot keskittyvät usein vesottuneisiin ja syrjäisiin taimikoihin. Hirvituhoalueilla kannattaa valita huonosti ravinnoksi soveltuvia puulajeja ja suosia luontaista uudistamista sekä normaalia tiheämpää puustoa.

Uros- ja naarashirvi. Kuva: Suomen metsästäjäliitto

Uros- ja naarashirvi. Kuva: Pekka Kustula/Suomen metsästäjäliitto

Edellinen sivu: Riistanhoito
Seuraava sivu: Jokamiehenoikeudet